Suurella seikkailulla oli suuri alku. Passi unohtui kotiin, mutta onneksi oli aikaa kääntyä hakemaan. Kentällä oli vastassa tuttu lauma aasialaisia jumittamassa kaikki Finnairin tiskit. Vähän alkoi jännittää kun koneen boarding-aika tuli vastaan ja vielä oltiin jonossa viemässä laukkuja. Kun laukut saatiin jätettyä niin hirveää vauhtia kentän läpi ilman että oli aikaa pysähtyä oluelle.
Koneeseen noustessa sydäntä lämmitti huomata etten ole unohtunut jenkeiltä vielä. Punainen valo välähti ja koneen sijasta ohjattiin ylimääräiseen tarkastukseen missä käsimatkatavarat pengottiin. 
Lopulta päästin ilmaan ja reissun ensimmäiset oluet korkattiin haikein mielin. Viimeiset Karhut seuraavaan 15 päivään. Vaikka olin kuinka hauskaa ja charmikasta seuraa niin se ei riittänyt pitämään Harria hereillä kovin kauaa.
Välilaskulla Chicagossa selvisi että Finnair oli myynyt meille hitusen epärealistisen vaihtoyhteyden. Helsingistä lähdettiin ajoissa ja Chicagossa saatiin express-laput millä pääsi jonojen ohi niin siltikään ei ehditty seuraavalle lennolle. Parin tiskin jälkeen saatiin hotelli ja liput seuraavalle aamulle. Amerikkamiesten ensimmäinen yö vaihtui siis Denveristä Chicagoon.
Iltapalla käytiin ilmeisesti paikallisessa ketjussa nimeltä White Castle. Niljakas minihampurilainen, “slider”, oli kyllä yksi kuvottavimmista ruuista mitä on tullut syötyä. Ilmeisesti makukysymys koska jenkit on Googlessa arvostellut paikan 4/5. Löytyy mm. 5/5 arvosteluja mitkä perustuu puhtaasti siihen että ruoka oli lämmintä. Innolla odotan niitä mestoja missä tullaan syömään kylmää ruokaa. 
Hotelli edusti rohkeaa uutta tyylisuuntaa missä lavuaari oli siirretty pois kylppäristä. Ok paikka ja ystävällinen henkilökunta. Hotellissa myös selitettiin että niljakkaita “slidereitä” ei kuulu mennä ostamaan yksittäin vaan useampien kymmenien erissä.
Ensimmäinen päivä päättyi ilman olutta Amerikassa, mutta se on tarkoitus korjata huomenna.
Yhden miehen kasvutarina 
Leave a comment